Jaoin Facebookissa pari päivää sitten Iltalehden jutun alkoholimainonnan kiristymisestä. Pieni anarkisti mun sisällä oli aluks ihan raivoissaan: "Miten kaikki voidaan muka kieltää? Millon Suomesta tuli tällänen holhousvaltio?" Sitten mä tajusin, en tiä onko tää se mitä tällä lakimuutoksella on haettu takaa, mutta ne lapset jotka nyt syntyy tulee elään Suomessa, jossa alkoholia ei mainosteta. Tupakkaa mainostettiin ennen samanlailla kun saippuaa, jos ei jopa enemmänkin. Lapsille oli omia tupakka-askiin näköisiä karkkeja, jotta ne osasi sitten vanhempana valita sen oikeen röökimerkin. Sitten tupakkalakia alettiin kiristää kiristämistään ja tupakoitsijoiden määrä on laskenu tosi paljon eikä kenenkään mielestä oo enää coolia polttaa tupakkaa. Alkoholinkäyttö on oikeesti ongelma suomalaisessa kulttuurissa. Syövän jälkeen yleisin työikäisten kuolinsyy on juuri tän kuningasalkoholin käyttöön liittyvät sairaudet ja alkoholimyrkytykset. Noin 15 prosenttia suomalaisista on alkoholin suurkuluttajia. Ehkä tää nyt niin naurettavalta tuntuva muutos olikin ihan hyvä juttu.
Maailma muuttuu niin minäkin, oppaaksi vanhemmat värväsin, lauletaan yhdessä mun lapsuuden lempiohjelman tunnarissa. Ihmiset usein vaan muuttuu just sellaisiks, mitä ne sano ettei ne koskaan tuu oleen ja maailma ei muutu vaan me muutetaan sitä. Maailma ei oo kuolemassa vaan me yritetään tappaa se. Oon joka päivä vaan enemmän ja enemmän järkyttyny tän maailman menosta ja tää suuntaa mihin meiän kulutuskulttuuri on menossa on pelottava. Koitan parhaani mukaan päästä pois tästä oravanpyörästä. Ja mä en nyt tarkota sitä, että muutetaan kaikki foliohatut päässä metsään eikä osteta enää mitään, vaan tän tekstin pätkän pointtina on saada ihmiset vaan kelaan omia valintojaan ja miten ne vaikuttaa. Joten kelatkaa, sitä mäkin yritän parhaani mukaan tehdä.
Mä tajusin miten onnekas mä oon kun mua on siunattu niin ihanalla asialla kun sisko. Ja sain niitä vielä kaks. Kun pidettiin mun siskon kanssa leffailtaa, tajusin että ei kukaan pysty luomaan noin hyvää kaverisuhdetta kenenkään muun kanssa kun oman siskon. Tää voi kuulostaa pieneltä jutulta, mutta mun sisko osaa valita just ne parhaat irtokarkit. Se tietää millon on vaan parempi olla hiljaa ja millon avata suu. Ja kaikista parasta siskoissa on se, että ne on ikuisia ystäviä. Mulla on vaan kourallinen lapsuuden ystäviä, jotka on mulle vieläkin läheisiä. Jotenkin kaikki on nii katoavaista ja suurin osa niistä ihmisistä, jotka on joskus ollu mulle tosi läheisiä on nyt vaan sellasia hyvän päivän tuttuja. On jotenkin huojentavaa, että mulla on kumminkin aina ne kaks ikuista ystävää mun tukena kävi miten kävi.
En olis koskaan uskonu et sanon tän, mutta maanantaina kun melkeen parin kuukauden tauon jälkeen kävelin sisään postikeskuksen ovista, en olis voinu olla yhtään onnellisempi. (Kerkesin tässä välissä siis oleen jo toisaalla töissä.) Oli tosi kiva nähä taas kaikki ihmiset siä ja tehä niitä samoja tuttuja töitä, jotka osaan jo. Nään kaiken jotenkin ihan uudessa valossa nytte. En enää ikinä halua olla töissä jossain mihin meneminen saa aikaan sen reaktion, et haluun vaan mennä itkeen peiton alle mielummin töihin. On jotenkin vaan niin kevyt olo kokoajan ku töihin meneminen ei tunnu pahalta!
