Joku kysy multa joskus, että uskonko mä rakkauteen. Onko sitä edes olemassa ja mitä se tarkottaa. Mä vastasin, että tietysti uskon. Mä oon sitä mieltä, että joka kerta kun ihminen rakastuu se antaa pienen palan sieluaan toiselle. Loppujen lopukshan meille ei siis pitäisi jäädä yhtään mitään, mutta tässä on kääntöpuolikin. Joka kerta kun joku rakastuu suhun, se antaa palasen sieluaan sulle. Tän takia meistä ei jää vaan sellasta tyhjää kuorta, vaikka me oltaisiin rakastuttu ja petytty monta kertaa ja tän takia aika korjaa särkyneet sydämet. Mun mielestä se oli vaan niin hassu kysymys, eihän rakkaudessa oo kysymys siihen uskomisesta, siinä on kyse yrittämisestä. Mä en usko, että meille kaikille on olemassa se yksi oikea. Mä uskon, että kun sä rakastat jotain tarpeeks, sä jaksat yrittää ja nähdä vaivaa saadakses sen toimiin. Ei ihmiset oo täydellisiä tai luotuja toisilleen, ihmiset näkee rakastuneena toisen ilman vikoja.
Mä en usko jumalaan. Mun mielestä on aina henkilökohtasesti ollu helpompaa vaan yrittää olla ajattelematta sitä isoo kysymystä, miks me ollaan täällä. En tiedä oonko ainut jolle käy näin, mutta varsinkin muksuna mulle kävi näin tosi usein. Kun olin menossa nukkumaan ja oli niin pimeetä, että ei nähnyt omia käsiään, mä aloin miettiin kaikenlaista. Mä saatoin vaan maata siinä sängyllä monta tuntia vaan miettien, miks mä oon täällä. Onko kaikki muutkin täällä samanlailla kun mä vai oonko mä vaan kuvitellut kaiken. Mitä jos mä en herääkkään enää seuraava aamuna ni mihin mä meen, mitä mulle tapahtuu sitten kun mä kuolen. Tiän että uskonto antais nopeet ja helpot vastaukset tähän. Musta tuntuu vaan hullulta, että mun pitäis valita yks uskonto niitten kaikkien joukosta ja uskoo sitten siihe. Oon koittanu monta vuotta muodostaa mun omaa maailmankuvaa ja vihdoin musta tuntuu, että oon sinut sen kanssa etten välttämättä koskaan tuu tietäänkään sitä oikeeta vastausta. Mä aattelen tän elämän pelinä, jossa jokainen valinta jonka sä teet tulee eteen myöhemmin. Ne jutut jotka sulle elämässä tulee eteen, on seurausta niistä valinnoista joita sä oot aiemmin sun elämässä tehnyt. Mä uskon karmaan. En niin orjallisesti kun osa niistä, jotka siihen uskoo mut uskon kumminkin. Ehkä enemmänkin sellasella suomalaisella "niin metsä vastaa kun sinne huudetaan" -tyylillä. Pointti on, että jos oot hyvä ihminen, niin lopussa kiitos seisoo.
Olin viime viikonloppuna Jyväskylässä Watereilla ja siä oli toisena päivänä osio jonka nimi oli tyyliin "Eduskuntavaalit, ketä kiinnostaa?" Mä totesin heti alkuun Siljalle, et mua ei ainakaan. Mut se oli oikeestaan aika silmiä avaava kokemus. En todellakaan oo mitenkään perillä tästä asiasta, mutta tän verran mä nyt oon saanu irti. Ootteko koskaan miettiny että 75% kansanedustajista on syntynyt 60-luvulla tai aiemmin. Kuka on turvaamassa nuorten aseman, jos eduskunta on täynnä vanhoja ihmisiä. Ei siis millään pahalla, en oo ikärasisti. Mutta tästä ei voi oikein valittaakaan, koska nuorten äänestysaktiivisuus on vaan laskenu vuosi vuodelta. Mä oon ainakin aina asennoitunu nii, että ei mua kiinnosta äänestää, että ei mun äänellä oo mitään väliä. Meille sanottiin siellä, että me ollaan ne joitten pitää kertoo tää muillekkin ja saada muutkin kiinnostuun meidän maan asioista, järjestämällä vaikka varjovaalit tai jotain vastaavaa. Mutta ei mua ainakaan mikään tollanen oo ikinä saanu kiinnostuun politiikasta. Mutta googlattuani eduskunnan ikäjakauma, mä tajusin että hei siellähän on talo täynnä ihmisiä turvaamassa tyyliin eläkeläisten elintasoo. Joten ihmiset, äänestäkää. Mutta muistakaa, että älkää äänestäkö puoluetta, jonka kaikki ehdokkaita ette olis valmiita äänestään. Tai no kuten yks viisas ihminen, johon jotenkin onnekseni sattuman kaupalla oon törmänny sano: Usein ihmiset käsittää et demokratias kaikkien pitää taistella omasta edustaan ja näin tulee tasapaino. Ei tule. Yks viisas on paljon parempi ku joukko tyhmii tappelees keskenää. Demokratian ideana ei pitäis olla et kaikki ajaa omaa etuaan, ni siks must sinne kannattaa valita viisaita, ihan sama mikä ikä, koska viisaat ajaa kaikkien etua
Sain yks päivä flachbackin eskarista, kun istuin mun silloisten parhaitten kavereitten kaa pöydässä ja suunniteltiin vihkoon majaa ja sitä miten meistä isona tulis hylkeenkouluttajia. Sillon kaikki oli suunniteltu vimpan päälle koulutusmajaa ja välineitä myöten ja se oli mun elämäni suurin intohimo. Muistan miten palavasti mä odotin, että olisin jo aikuinen, että pääsen toteuttaan ne suunnitelmat. Oispa viäkin noin vakaat tulevaisuuden suunnitelmat. Nyt en tiä enää yhtään mitä mun pitäis mun elämällä tehä. Tai no tiän, haluaisin lukeen psykologiaa yliopistoon, mut se tuntuu jotenkin tosi kaukaselta haaveelta, ainakin tällä hetkellä. Jopa toi hylkeenkouluttajan ura ois helpommin saavutettavissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti