En ole Suomen kansalainen
En kuulu mihinkään hiton yhteiskuntaan
Suomi ja kaikki muut maat maailmassa voivat painua helvettiin
minä olen maailmankaikkeuden lapsi, auringonlaskun lapsi
seison yksin ja näen kuinka sukupolveni hukkuu hulluun
koneiden ja säännöksien labyrinttiin
minä näen miten metsäni tuhoaa
katu joka kokoajan käy leveämmäksi ja pidemmäksi
ja
paskalta haiseva kaupunki
ja
punaiset ruohonleikkurit jotka ovat uuden kulttuurin pioneereja
Esteettinen kauneus tuodaan esille hävittämällä kaikki eläimet
Kulttuuri merkitsee minun sukupolveni ulos nauramista
ja sulkemista hullujenhuoneeseen.
Larry Silván, Dikter. 1977
Tän runon kirjottaja tunti aikoinaan olonsa ahdistuneeksi kaupungissa ja muutti hylättyyn taloon kaatopaikan lähelle ja loppujen lopuks teki itsemurhan. And I totally get why.
Sain eilen kutsukortin synttäreille. Siis oikeessa kirjekuoressa olevan kortin, mikä oli viä kaiken lisäks vielä tosi hauska. Se, että joku oli oikeesti nähny vaivaa ja kirjottanu kutsut, eikä vaan tehny facebook-tapahtumaa, palautti vähän mun uskoo tähän ihmiskuntaan. Ehkä meiän kaikkien ei tarvi muuttaa maalle ja alkaa omavarasiks viljelijöiks, vaan kaikki pienetkin teot merkkaa. Mä ainakin koitan parhaani mukaan olla hyvä ihminen ja elää hyvän elämän. Ei tätä maailmaa synttärikutsuilla paranneta, mutta mä ainakin tulin siitä tosi iloseks.
En usko, että tulin just nyt kipeeks. Oon maannu kokopäivän sängyssä kykenemättä tekeen yhtään mitään. Tänään aamulla olin salaa vähän surullinen kun en päässy matikan kertaustunnille. Musta tuntuu että aina kun oon kipeenä, nii just sillon tapahtuu vaikka mitä; koulussa perutaan viimenen tunti, on verkkomedia kurssin kokoontuminen, ruokalassa on jälkkärinä vanukasta ja enkun puhekurssin vierailijana on Snoop Dogg.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti