Are you alive or just existing?

Taas kerran mä mietin, että mistä mä alottaisin. Mulla ois aina niin paljon sanottavaa, mutta sen saaminen sanoiks on välillä tosi hankalaa. Varsinkin kun ottaa huomioon sen faktan, ettei mulla ole tietokonetta käytettävissäni. Näitten postausten tekeminen on kauheeta väksläämistä puhelimen, iPadin, Google Driven ja Roosan läppärin välillä, mutta ei se mitään tykkään tästä silti. Tuntuu vaan ettei näissä postauksissa oo oikein päätä eikä häntää ja pieninkin johdonmukaisuuden hiven on kadonnu aikaa sitten.

Mä haluun jakaa yhen tekstin, jonka mä abouttiarallaa puoli vuotta sitten luin. Nää lauseet jotenkin iski muhun ja vieläkin ne vaikuttaa joka päivä mun elämään ja varsinkin niihi valintoihin mitä mä teen. En tiä samaistuuko muut tähän yhtä paljon kun minä, mutta toi ensimmäinen lause kuvas täysin mun fiiliksiä viime vuonna. Puhuin monta kertaa kakkosella, että en jaksa odottaa, että lukio on ohi ja pääsen oikeesti opiskeleen. Tän lukemisen jälkeen en oo kertaakaan miettinyt niin.

I Was Dying
First I was dying to finish high school and start college.
And then I was dying to finish college and start working. And then I was dying to marry and have children. And then I was dying for my children to grow old enough for school so I could return to work. And then I was dying to retire. And now, I am dying... and suddenly I realize I forgot to live.
~ Anonymous

Mä rakastan lunta vielä enemmän kun sadetta. Muistan elävästi miten älyttömän onnellinen olin sillon toissa viikon perjantaiaamuna, kun kävelin äikän prelin jälkeen ulos ja näin että joka puolella oli valkosta. Ei haitannu yhtään, että bussit suti paikallaan melkein joka pysäkillä ja kotimatkaan meni vieläkin pidempi aika kun normaalisti. Ei haitannu yhtään, että kaaduin kolme kertaa matkalla kauppaan, kun oli niin liukasta. Koska mä vaan rakastan lunta ja en jaksa odottaa, että pääsen taas lasketteleen. Tykkään lumesta näköjään niin paljon, että omistin sille kokonaisen kappaleen tästä postauksesta.

Jos ootte menossa Viroon mä suosittelen lämpimästi ottaan passit messiin, että pääsette käymään maissa toisin kun mä ja Mikko. Okei oli enemmän kun hauskaa ryypätä hytissä ja kattoo Disney Channelia, mutta silti passit hyvät ihmiset. Suosittelen myös seuraan rahankäyttöä ja varaamaan bussiliput myös takastulo matkalle eikä vaan meno. Muuten voitte löytää itteenne rahatta ilman bussi- ja junalippuja kärryllisen viinaa kanssa länsi-terminaalista vailla tietoo kotiinpääsystä. Mutta jos teille kumminkin käy näin ainakin tiätte, että teillä oli ihan törkeen hyvä viikonloppu. Eikä tarvi olla edes viikonloppu, voi olla vaikka sunnuntai ja laiva voi olla täynnä eläkeläisiä, on se silti hauskaa.

Mitä saa kun kaks aikaansaamatonta lukiolaista muuttaa samaan kämppään? Parempi myöhään kuin ei milloinkaan -tuparit. Ihan ensimmäisenä haluan kiittää kaikkia siitä, että mitään ei mennyt rikki! Vau, hyvä me. En tiä oliko kaikilla muilla yhtä hauskaa kun mulla, mutta mulla ainakin oli tosi hauskaa. Oli ehkä parasta yrittää heittää meiän parvekeelta naapuritalon pihassa oleviin betonirenkaisiin lumipalloja ja viettää pehmolelujen ristiäisiä. Tavotteena oli ettei kukaan lähe meiltä selvinpäin pois ja musta tuntuu että viimestään 3 ämpäriä boolia ja muille rommikolaa juottava Eetu hoisi asiansa melko mallikkaasti.

Siitä on niin kauan kun oon viimeksi kirjottanu, että palaan tässä nyt niinkin kauas kun halloweeniin. En oo oikeestaan koskaan aiemmin juhlinu halloweenia, joten olin tästä erityisen innoissani. Järjestettiin hallituksen kanssa koululla Pyllyn oma pelkokerroin ja oli ihan mahtavaa, että niin moni tuli kattoon sitä! Ite en olis välttämättä pystyny juomaan niitä ällöttäviä pirtelöitä tai syömään käärmeen tai heinäsirkkojen vieressä olleita napalminalleja. Unioniin pääsi pukeutuneena ilmaseks sisään ja jonon ohi, joten tällästä tilaisuutta ei tietenkään voinu jättää välistä. Alkuperäsestä hippi-suunnitelmasta huolimatta marssin loppujen lopuks paikalle variksenpelättimenä.

Ehdottomasti parhaat asut ikinä! Oona laitto halloweenia edeltävänä iltana yhteen Whatsapp-ryhmään että vois tehä Orange is the new black -asut ja sehän teki. Olisinpa itsekin noin taidokas ja viitseliäs.

Viime viikonlopun alotin lähes unettoman yön jälkeen perjantaiaamuna 5:00 vanhan kirkon pihassa ihan kauhuissani. Olin lähössä SLL:n liittokokoukseen, yksin. Se matka, minkä kävelin sen parkkipaikan poikki toiselle puolelle missä muut jo lastas kamojaan bussiin, tuntu pidemmältä kun mikään. Mietin vaan että mihin mä oon taas lupautunu ja enhän mä edes tunne sieltä ketään. Ajattelin että edessä on varmaan mun tähän astisen elämäni kamalin viikonloppu. Mutta en olis voinut olla enempää väärässä. Mulla oli tosi hauskaa, tutustuin ihan mahtaviin tyyppeihin ja sain oikeesti olla mukana vaikuttamassa meitä lukiolaisia koskeviin asioihin, mikä on mulle tosi tärkeetä. En todellakaan tienny että kesken liittokouksen voi tulla terveisiä Suomen seksibile yhdistykseltä, koko sali laulaa ja leikkiä leijonaa mä metsästän ja porukkaa alkais yhtäkkiä pitään puheenvuoroja mitä kummallisemmista jutuista ja heittää tosi häröö läppää koko salin edessä. Harmi, etten oo ollu tässä hommassa aktiivisemmin mukana, koska oikeesti ihan mahtavaa porukkaa. Ja ihan mahtavat hotelli aamupalat.

Mulla oli tosi pitkään sellanen keskeneränen fiilis. Sellanen, että multa puuttuu jotain tai mun pitää vielä tehdä tai saavuttaa jotain, että voin olla tyytyväinen. Nyt vihdoin mulla on sellanen olo, että mulla on kaikki. Mä oon valmis. Vaikka mä en kaikkien ristiin jääneiden kokeiden ja tehtävien takia välttämättä valmistu vielä tänä vuonna, Vaikka mä en oo vieläkään saanu korjattua mun välejä kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olisin halunnu. Vaikka mulla ei ookkaan tällä hetkellä yhtiäkään farkkuja, joissa ei olis reikää, Mä oon just nyt onnellinen, mä en tarvi yhtään tän enempää mitä mulla nyt on. Oon jotenkin sisäistänyt sen, että mulla on aikaa ja mun ei tarvi elää mun elämää yhteiskunnan osoittaman tahdin mukaan. Mulla on takana monta henkisesti tosi raskasta kuukautta ja välillä mä unohdan, että se kaikki on jo takana päin. Välillä mulla on vieläkin niitä huonoja päiviä, joina mä haluaisin vaan jäädä sänkyyn itkemään peiton alle enkä nousta sieltä koskaan. Mut just nyt mä oon vaan niin ilonen ja kiitollinen kaikesta mitä mulla on ja varsinkin kaikista niistä ihanista ihmisistä, joita mulla on mun elämässä. Oon vaan tosi onnellinen just nyt. Ja ne huonot ajat on vaan hyväks ihmiselle, koska vaan ja ainoastaan ne saa sut oikeesti arvostaan sitä mitä sulla nyt on.