Kaikki vaan tapahtuu

Sain marraskuun puolessa välissä puhelun, että kiinnoistaisko tulla aamuvuoroon töihin. Sanoin, että ei kun pitää panostaa koeviikkoihin, mutta joulukuun alusta kyllä voin tulla. En oo koskaan ollu näin väsyny. Joka aamu herätys viideltä töihin ja töistä suoraan kouluun. Jos joku viä kerran tokasee mulle, että kyllä nuorena jaksaa, voi olla enemmän kun mahdollista, että mun pää räjähtää. Ei muuten jaksa. Mut ainakin oppii ymmärtään rahan arvon, vaikka se onkin vaan numeroita tilillä netissä.

Mä rakastan joulun aikaa, joten harmi että se on viimesenä kolmena vuotena tarkottanu sitä että oon töissä. Nyt on onneks enää maanantaina ja tiistaina töitä ja sit alkaa oikeesti loma. Tai no kirjotuksiin pitäis tyyliin kauheella tahdilla alkaa lukeen, että en tiä voiko sitä sit edes lomaks kutsua. Mennään jouluks mökille mun toisen pikkusiskon kanssa, enkä tällä hetkellä keksi mitään parempaa tapaa viettää joulua, Vaikka viime joulu Levillä oli ihan mahtava ja ottasin sen koska vaan uusiks, just nyt kaipaan kaikista eniten sitä rauhaa ja niitä kaikkia tähtiä, mitkä mökiltä näkee.

Ensimmäinen oma joulukuusi. Virheistään oppii, älä ota joulukuusta joulukuun alussa, koska se alkaa kuihtuun jo ennen jouluaattoa, vaikka kuinka kastelisit sitä. Kai tota tossa voi vielä pari päivää kituuttaa, mutta sit se on kyllä pakko viedä pois, koska siitä tippuu ihan saakelisti noita neulasia kokoajan. Mutta on se vielä kaunis ainakin!

Meillä on mökillä heti ikkunan takana tollanen lintujen ruokkimispaikka. Tai no käy siellä oravatkin syömässä, mutta anyway en tiedä onko maailmassa olemassa mitään parempaa, kun herätä sunnuntai-aamuna keskeltä metsää ja juoda aamukahvia kattellen kun kymmenet linnut käy vuorotellen syömässä tossa. Istuin monta kymmentä minuuttia mökin kulmalla ja kattelin kamera kaulassa kun lintuja tuli ja meni, mut en kuitenkaan saanu ikuistettua sitä näkyä minkä mä näin livenä.

Viime torstaina oli lukiolaistenliiton järjestämät Pukkiaiset Fat Ladyssä ja mä myin sinne lippuja ja myydyistä lipuista sain drinkkilippuja, joten tietysti mun oli pakko mennä. Ainut ongelma oli se, että perjantaiaamuna työt alko kuudelta. Tultiin Roosan kanssa taksilla himaan neljältä ja nukuin sen tunnin ennen työvuoron alkua, mut selvisin kumminkin työpäivästä ja menin siitä viä suoraa töihinki. Aamulla oli kyllä ihan pikkaset oltavat, mutta ei se niin paha ollu ku ajattelin. Ainakin oli sen arvosta, koska oli kyllä ihan törkeen hauska ilta. Nyt musta tuntuu, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin tohonkin.

Sain veronpalautuksia rapiat 500 euroo ja mietin, että jos joulun jälkeen olis jonkin näkönen kätevä läppäri halvennuksessa voisin kotiuttaa ittelleni sellasen. 

a) koska jatkossakin koulun kannalta tarvin sellasta 

b) haluisin oikeesti blogata enemmän, koska oon alkanu taas tykkään tästä, vaikka en ookkaan ny kauheesti pystyny bloggaan (tähän väliin olisin halunnu sen olankohautus-emojin)

Äiti laitto äsken kuvia Rukalta ja pakko sanoo, että oon nyt ihan valmis lähteen vaikka käveleen sinne, että pääsisin lasketteleen.. 

Are you alive or just existing?

Taas kerran mä mietin, että mistä mä alottaisin. Mulla ois aina niin paljon sanottavaa, mutta sen saaminen sanoiks on välillä tosi hankalaa. Varsinkin kun ottaa huomioon sen faktan, ettei mulla ole tietokonetta käytettävissäni. Näitten postausten tekeminen on kauheeta väksläämistä puhelimen, iPadin, Google Driven ja Roosan läppärin välillä, mutta ei se mitään tykkään tästä silti. Tuntuu vaan ettei näissä postauksissa oo oikein päätä eikä häntää ja pieninkin johdonmukaisuuden hiven on kadonnu aikaa sitten.

Mä haluun jakaa yhen tekstin, jonka mä abouttiarallaa puoli vuotta sitten luin. Nää lauseet jotenkin iski muhun ja vieläkin ne vaikuttaa joka päivä mun elämään ja varsinkin niihi valintoihin mitä mä teen. En tiä samaistuuko muut tähän yhtä paljon kun minä, mutta toi ensimmäinen lause kuvas täysin mun fiiliksiä viime vuonna. Puhuin monta kertaa kakkosella, että en jaksa odottaa, että lukio on ohi ja pääsen oikeesti opiskeleen. Tän lukemisen jälkeen en oo kertaakaan miettinyt niin.

I Was Dying
First I was dying to finish high school and start college.
And then I was dying to finish college and start working. And then I was dying to marry and have children. And then I was dying for my children to grow old enough for school so I could return to work. And then I was dying to retire. And now, I am dying... and suddenly I realize I forgot to live.
~ Anonymous

Mä rakastan lunta vielä enemmän kun sadetta. Muistan elävästi miten älyttömän onnellinen olin sillon toissa viikon perjantaiaamuna, kun kävelin äikän prelin jälkeen ulos ja näin että joka puolella oli valkosta. Ei haitannu yhtään, että bussit suti paikallaan melkein joka pysäkillä ja kotimatkaan meni vieläkin pidempi aika kun normaalisti. Ei haitannu yhtään, että kaaduin kolme kertaa matkalla kauppaan, kun oli niin liukasta. Koska mä vaan rakastan lunta ja en jaksa odottaa, että pääsen taas lasketteleen. Tykkään lumesta näköjään niin paljon, että omistin sille kokonaisen kappaleen tästä postauksesta.

Jos ootte menossa Viroon mä suosittelen lämpimästi ottaan passit messiin, että pääsette käymään maissa toisin kun mä ja Mikko. Okei oli enemmän kun hauskaa ryypätä hytissä ja kattoo Disney Channelia, mutta silti passit hyvät ihmiset. Suosittelen myös seuraan rahankäyttöä ja varaamaan bussiliput myös takastulo matkalle eikä vaan meno. Muuten voitte löytää itteenne rahatta ilman bussi- ja junalippuja kärryllisen viinaa kanssa länsi-terminaalista vailla tietoo kotiinpääsystä. Mutta jos teille kumminkin käy näin ainakin tiätte, että teillä oli ihan törkeen hyvä viikonloppu. Eikä tarvi olla edes viikonloppu, voi olla vaikka sunnuntai ja laiva voi olla täynnä eläkeläisiä, on se silti hauskaa.

Mitä saa kun kaks aikaansaamatonta lukiolaista muuttaa samaan kämppään? Parempi myöhään kuin ei milloinkaan -tuparit. Ihan ensimmäisenä haluan kiittää kaikkia siitä, että mitään ei mennyt rikki! Vau, hyvä me. En tiä oliko kaikilla muilla yhtä hauskaa kun mulla, mutta mulla ainakin oli tosi hauskaa. Oli ehkä parasta yrittää heittää meiän parvekeelta naapuritalon pihassa oleviin betonirenkaisiin lumipalloja ja viettää pehmolelujen ristiäisiä. Tavotteena oli ettei kukaan lähe meiltä selvinpäin pois ja musta tuntuu että viimestään 3 ämpäriä boolia ja muille rommikolaa juottava Eetu hoisi asiansa melko mallikkaasti.

Siitä on niin kauan kun oon viimeksi kirjottanu, että palaan tässä nyt niinkin kauas kun halloweeniin. En oo oikeestaan koskaan aiemmin juhlinu halloweenia, joten olin tästä erityisen innoissani. Järjestettiin hallituksen kanssa koululla Pyllyn oma pelkokerroin ja oli ihan mahtavaa, että niin moni tuli kattoon sitä! Ite en olis välttämättä pystyny juomaan niitä ällöttäviä pirtelöitä tai syömään käärmeen tai heinäsirkkojen vieressä olleita napalminalleja. Unioniin pääsi pukeutuneena ilmaseks sisään ja jonon ohi, joten tällästä tilaisuutta ei tietenkään voinu jättää välistä. Alkuperäsestä hippi-suunnitelmasta huolimatta marssin loppujen lopuks paikalle variksenpelättimenä.

Ehdottomasti parhaat asut ikinä! Oona laitto halloweenia edeltävänä iltana yhteen Whatsapp-ryhmään että vois tehä Orange is the new black -asut ja sehän teki. Olisinpa itsekin noin taidokas ja viitseliäs.

Viime viikonlopun alotin lähes unettoman yön jälkeen perjantaiaamuna 5:00 vanhan kirkon pihassa ihan kauhuissani. Olin lähössä SLL:n liittokokoukseen, yksin. Se matka, minkä kävelin sen parkkipaikan poikki toiselle puolelle missä muut jo lastas kamojaan bussiin, tuntu pidemmältä kun mikään. Mietin vaan että mihin mä oon taas lupautunu ja enhän mä edes tunne sieltä ketään. Ajattelin että edessä on varmaan mun tähän astisen elämäni kamalin viikonloppu. Mutta en olis voinut olla enempää väärässä. Mulla oli tosi hauskaa, tutustuin ihan mahtaviin tyyppeihin ja sain oikeesti olla mukana vaikuttamassa meitä lukiolaisia koskeviin asioihin, mikä on mulle tosi tärkeetä. En todellakaan tienny että kesken liittokouksen voi tulla terveisiä Suomen seksibile yhdistykseltä, koko sali laulaa ja leikkiä leijonaa mä metsästän ja porukkaa alkais yhtäkkiä pitään puheenvuoroja mitä kummallisemmista jutuista ja heittää tosi häröö läppää koko salin edessä. Harmi, etten oo ollu tässä hommassa aktiivisemmin mukana, koska oikeesti ihan mahtavaa porukkaa. Ja ihan mahtavat hotelli aamupalat.

Mulla oli tosi pitkään sellanen keskeneränen fiilis. Sellanen, että multa puuttuu jotain tai mun pitää vielä tehdä tai saavuttaa jotain, että voin olla tyytyväinen. Nyt vihdoin mulla on sellanen olo, että mulla on kaikki. Mä oon valmis. Vaikka mä en kaikkien ristiin jääneiden kokeiden ja tehtävien takia välttämättä valmistu vielä tänä vuonna, Vaikka mä en oo vieläkään saanu korjattua mun välejä kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olisin halunnu. Vaikka mulla ei ookkaan tällä hetkellä yhtiäkään farkkuja, joissa ei olis reikää, Mä oon just nyt onnellinen, mä en tarvi yhtään tän enempää mitä mulla nyt on. Oon jotenkin sisäistänyt sen, että mulla on aikaa ja mun ei tarvi elää mun elämää yhteiskunnan osoittaman tahdin mukaan. Mulla on takana monta henkisesti tosi raskasta kuukautta ja välillä mä unohdan, että se kaikki on jo takana päin. Välillä mulla on vieläkin niitä huonoja päiviä, joina mä haluaisin vaan jäädä sänkyyn itkemään peiton alle enkä nousta sieltä koskaan. Mut just nyt mä oon vaan niin ilonen ja kiitollinen kaikesta mitä mulla on ja varsinkin kaikista niistä ihanista ihmisistä, joita mulla on mun elämässä. Oon vaan tosi onnellinen just nyt. Ja ne huonot ajat on vaan hyväks ihmiselle, koska vaan ja ainoastaan ne saa sut oikeesti arvostaan sitä mitä sulla nyt on.

You have eyes my dear but you cannot see

Joku kysy multa joskus, että uskonko mä rakkauteen. Onko sitä edes olemassa ja mitä se tarkottaa. Mä vastasin, että tietysti uskon. Mä oon sitä mieltä, että joka kerta kun ihminen rakastuu se antaa pienen palan sieluaan toiselle. Loppujen lopukshan meille ei siis pitäisi jäädä yhtään mitään, mutta tässä on kääntöpuolikin. Joka kerta kun joku rakastuu suhun, se antaa palasen sieluaan sulle. Tän takia meistä ei jää vaan sellasta tyhjää kuorta, vaikka me oltaisiin rakastuttu ja petytty monta kertaa ja tän takia aika korjaa särkyneet sydämet. Mun mielestä se oli vaan niin hassu kysymys, eihän rakkaudessa oo kysymys siihen uskomisesta, siinä on kyse yrittämisestä. Mä en usko, että meille kaikille on olemassa se yksi oikea. Mä uskon, että kun sä rakastat jotain tarpeeks, sä jaksat yrittää ja nähdä vaivaa saadakses sen toimiin. Ei ihmiset oo täydellisiä tai luotuja toisilleen, ihmiset näkee rakastuneena toisen ilman vikoja.

Mä en usko jumalaan. Mun mielestä on aina henkilökohtasesti ollu helpompaa vaan yrittää olla ajattelematta sitä isoo kysymystä, miks me ollaan täällä. En tiedä oonko ainut jolle käy näin, mutta varsinkin muksuna mulle kävi näin tosi usein. Kun olin menossa nukkumaan ja oli niin pimeetä, että ei nähnyt omia käsiään, mä aloin miettiin kaikenlaista. Mä saatoin vaan maata siinä sängyllä monta tuntia vaan miettien, miks mä oon täällä. Onko kaikki muutkin täällä samanlailla kun mä vai oonko mä vaan kuvitellut kaiken. Mitä jos mä en herääkkään enää seuraava aamuna ni mihin mä meen, mitä mulle tapahtuu sitten kun mä kuolen. Tiän että uskonto antais nopeet ja helpot vastaukset tähän. Musta tuntuu vaan hullulta, että mun pitäis valita yks uskonto niitten kaikkien joukosta ja uskoo sitten siihe. Oon koittanu monta vuotta muodostaa mun omaa maailmankuvaa ja vihdoin musta tuntuu, että oon sinut sen kanssa etten välttämättä koskaan tuu tietäänkään sitä oikeeta vastausta. Mä aattelen tän elämän pelinä, jossa jokainen valinta jonka sä teet tulee eteen myöhemmin. Ne jutut jotka sulle elämässä tulee eteen, on seurausta niistä valinnoista joita sä oot aiemmin sun elämässä tehnyt. Mä uskon karmaan. En niin orjallisesti kun osa niistä, jotka siihen uskoo mut uskon kumminkin. Ehkä enemmänkin sellasella suomalaisella "niin metsä vastaa kun sinne huudetaan" -tyylillä. Pointti on, että jos oot hyvä ihminen, niin lopussa kiitos seisoo.

Olin viime viikonloppuna Jyväskylässä Watereilla ja siä oli toisena päivänä osio jonka nimi oli tyyliin "Eduskuntavaalit, ketä kiinnostaa?" Mä totesin heti alkuun Siljalle, et mua ei ainakaan. Mut se oli oikeestaan aika silmiä avaava kokemus. En todellakaan oo mitenkään perillä tästä asiasta, mutta tän verran mä nyt oon saanu irti. Ootteko koskaan miettiny että 75% kansanedustajista on syntynyt 60-luvulla tai aiemmin. Kuka on turvaamassa nuorten aseman, jos eduskunta on täynnä vanhoja ihmisiä. Ei siis millään pahalla, en oo ikärasisti. Mutta tästä ei voi oikein valittaakaan, koska nuorten äänestysaktiivisuus on vaan laskenu vuosi vuodelta. Mä oon ainakin aina asennoitunu nii, että ei mua kiinnosta äänestää, että ei mun äänellä oo mitään väliä. Meille sanottiin siellä, että me ollaan ne joitten pitää kertoo tää muillekkin ja saada muutkin kiinnostuun meidän maan asioista, järjestämällä vaikka varjovaalit tai jotain vastaavaa. Mutta ei mua ainakaan mikään tollanen oo ikinä saanu kiinnostuun politiikasta. Mutta googlattuani eduskunnan ikäjakauma, mä tajusin että hei siellähän on talo täynnä ihmisiä turvaamassa tyyliin eläkeläisten elintasoo. Joten ihmiset, äänestäkää. Mutta muistakaa, että älkää äänestäkö puoluetta, jonka kaikki ehdokkaita ette olis valmiita äänestään. Tai no kuten yks viisas ihminen, johon jotenkin onnekseni sattuman kaupalla oon törmänny sano: Usein ihmiset käsittää et demokratias kaikkien pitää taistella omasta edustaan ja näin tulee tasapaino. Ei tule. Yks viisas on paljon parempi ku joukko tyhmii tappelees keskenää. Demokratian ideana ei pitäis olla et kaikki ajaa omaa etuaan, ni siks must sinne kannattaa valita viisaita, ihan sama mikä ikä, koska viisaat ajaa kaikkien etua

Sain yks päivä flachbackin eskarista, kun istuin mun silloisten parhaitten kavereitten kaa pöydässä ja suunniteltiin vihkoon majaa ja sitä miten meistä isona tulis hylkeenkouluttajia. Sillon kaikki oli suunniteltu vimpan päälle koulutusmajaa ja välineitä myöten ja se oli mun elämäni suurin intohimo. Muistan miten palavasti mä odotin, että olisin jo aikuinen, että pääsen toteuttaan ne suunnitelmat. Oispa viäkin noin vakaat tulevaisuuden suunnitelmat. Nyt en tiä enää yhtään mitä mun pitäis mun elämällä tehä. Tai no tiän, haluaisin lukeen psykologiaa yliopistoon, mut se tuntuu jotenkin tosi kaukaselta haaveelta, ainakin tällä hetkellä. Jopa toi hylkeenkouluttajan ura ois helpommin saavutettavissa.

Are we free? Define we. Define free.

Jaoin Facebookissa pari päivää sitten Iltalehden jutun alkoholimainonnan kiristymisestä. Pieni anarkisti mun sisällä oli aluks ihan raivoissaan: "Miten kaikki voidaan muka kieltää? Millon Suomesta tuli tällänen holhousvaltio?" Sitten mä tajusin, en tiä onko tää se mitä tällä lakimuutoksella on haettu takaa, mutta ne lapset jotka nyt syntyy tulee elään Suomessa, jossa alkoholia ei mainosteta. Tupakkaa mainostettiin ennen samanlailla kun saippuaa, jos ei jopa enemmänkin. Lapsille oli omia tupakka-askiin näköisiä karkkeja, jotta ne osasi sitten vanhempana valita sen oikeen röökimerkin. Sitten tupakkalakia alettiin kiristää kiristämistään ja tupakoitsijoiden määrä on laskenu tosi paljon eikä kenenkään mielestä oo enää coolia polttaa tupakkaa. Alkoholinkäyttö on oikeesti ongelma suomalaisessa kulttuurissa. Syövän jälkeen yleisin työikäisten kuolinsyy on juuri tän kuningasalkoholin käyttöön liittyvät sairaudet ja alkoholimyrkytykset. Noin 15 prosenttia suomalaisista on alkoholin suurkuluttajia. Ehkä tää nyt niin naurettavalta tuntuva muutos olikin ihan hyvä juttu.

Maailma muuttuu niin minäkin, oppaaksi vanhemmat värväsin, lauletaan yhdessä mun lapsuuden lempiohjelman tunnarissa. Ihmiset usein vaan muuttuu just sellaisiks, mitä ne sano ettei ne koskaan tuu oleen ja maailma ei muutu vaan me muutetaan sitä. Maailma ei oo kuolemassa vaan me yritetään tappaa se. Oon joka päivä vaan enemmän ja enemmän järkyttyny tän maailman menosta ja tää suuntaa mihin meiän kulutuskulttuuri on menossa on pelottava. Koitan parhaani mukaan päästä pois tästä oravanpyörästä. Ja mä en nyt tarkota sitä, että muutetaan kaikki foliohatut päässä metsään eikä osteta enää mitään, vaan tän tekstin pätkän pointtina on saada ihmiset vaan kelaan omia valintojaan ja miten ne vaikuttaa. Joten kelatkaa, sitä mäkin yritän parhaani mukaan tehdä.

Mä tajusin miten onnekas mä oon kun mua on siunattu niin ihanalla asialla kun sisko. Ja sain niitä vielä kaks. Kun pidettiin mun siskon kanssa leffailtaa, tajusin että ei kukaan pysty luomaan noin hyvää kaverisuhdetta kenenkään muun kanssa kun oman siskon. Tää voi kuulostaa pieneltä jutulta, mutta mun sisko osaa valita just ne parhaat irtokarkit. Se tietää millon on vaan parempi olla hiljaa ja millon avata suu. Ja kaikista parasta siskoissa on se, että ne on ikuisia ystäviä. Mulla on vaan kourallinen lapsuuden ystäviä, jotka on mulle vieläkin läheisiä. Jotenkin kaikki on nii katoavaista ja suurin osa niistä ihmisistä, jotka on joskus ollu mulle tosi läheisiä on nyt vaan sellasia hyvän päivän tuttuja. On jotenkin huojentavaa, että mulla on kumminkin aina ne kaks ikuista ystävää mun tukena kävi miten kävi.

En olis koskaan uskonu et sanon tän, mutta maanantaina kun melkeen parin kuukauden tauon jälkeen kävelin sisään postikeskuksen ovista, en olis voinu olla yhtään onnellisempi. (Kerkesin tässä välissä siis oleen jo toisaalla töissä.) Oli tosi kiva nähä taas kaikki ihmiset siä ja tehä niitä samoja tuttuja töitä, jotka osaan jo. Nään kaiken jotenkin ihan uudessa valossa nytte. En enää ikinä halua olla töissä jossain mihin meneminen saa aikaan sen reaktion, et haluun vaan mennä itkeen peiton alle mielummin töihin. On jotenkin vaan niin kevyt olo kokoajan ku  töihin meneminen ei tunnu pahalta!

Kuin villi lapsi, omii polkui tallaan kai viimeseen asti

Musta tuntuu melkein kun olisin heränny koomasta. Yks aamu mä istuin bussissa matkalla kouluun ja tajusin. että tässähän tää nyt on, mun ihan ikioma elämä, eikä kukaan oo enää kertomassa mitä mun pitäis tai kannattais tehä. En oikein tosin viä tiä mitä mä mun elämälläni oon tekemässä, mutta toivotavasti sekin alkais kohta hahmottuun.

Mulla meni koko tää alkusyksy ihan poskilleen, koska hukutin itteni töihin ja mulla oli muutenkin vähän liian monta rautaa tulessa. Onneks mun ympärillä on paljon ihania ihmisiä, jotka piteli niitä mun rautoja vaikka omia sormiakin alko jo polttaan. Keskiviikkona alko uus jakso ja oon niin ilonen, kun mulla on vihdoin aikaa panostaa kouluun.

Pienet jutut merkkaa tosi paljon. Mun mielestä on kummaa, että lapset osaa ottaa kaikesta ilon irti, iloita aidosti ja elää hetkessä. Mutta kun ikää tulee lisää, se taito näyttää monelta unohtuneen. Mä pystyn suureks onnekseni toteamaan, että just ne pienet ihanat asiat elämässä on parasta. Jos aamulla paistaa aurinko, elämä hymyilee mulle kokopäivän. Mulle tuli ihan älyttömän hyvä fiilis jo vaan siitä kun mun opettaja yks päivä pysähty kysyyn mitä mulle kuuluu ja onko kaikki hyvin. Tän takia mä oon aina se dorka, joka huutaa bussin perältä kiitos bussikuskille ja hymyilen tuntemattomille. 

Yhtenä perjantaina, päätettiin Roosan kanssa sulkee maailma ulkopuolelle ja vetää kalsarikännit kotona. Voin rehellisesti sanoo, etten muista millon mulla olis viimeks ollut yhtä hauskaa. Ladattiin Appstoresta iPuke niminen peli ja se oli ehkä hauskin juomapeli mitä oon ikinä pelannu, suosittelen. Mä toivon, että kaikki löytää sen ihmisen, jonka kanssa siivoominenkin hauskaa. Vaikka vastakohdat täydentää toisiaan, se että löydät ihmisen, joka on pelottavan samanlainen kun sä on vielä parempaa. Tän samaisen ihmisen kanssa koitin yks päivä värjätä hiukseni aika kehnolla menestyksellä siniseks, mutta ehkä vielä joku päivä.

Otettiin myös vähän väriä pintaan Roosan kanssa! Äiti varmaan tykkää hyvää, mutta seuraava tatuointi, jonka otan onkin omistettu sulle äiskä :)

--> TATTOO ROOM <--